perjantai 30. lokakuuta 2015

Turistina Kathmandussa




Catch upin aika! Viimeset viikot oon pitänyt itteni niin kiireisenä, etten oo ehtinyt syventyä blogin ääreen. Nyt asiaan tulee kuitenkin muutos, rästissä on paljon kerrottavaa joten alotan tänään kolmen viestin postausputken. 

Ekat 1,5 kuukautta täällä oli aika tasaista "perus"arkea, joka mulle oli kuitenkin uutta ja ihmeellistä. Kuljin tyytyväisenä lähinnä kodin ja koulun väliä, ja muu Nepal jäi aika tuntemattomaksi. Viimeisen kuukauden aikana kuitenkin mun Nepalin reissu on räjähtäny käsiin, hyvällä tavalla. Koulussa oon ollut valehtelematta tasan yhden päivän koko viime kuukauden aikana. :D 

Yksi syy mun kotona nyhväämiseen ekana kuukautena oli Nepalia tällä hetkellä vaivaava polttoainekriisi. En tiedä onko asia ylittänyt uutiskynnystä Suomessa, enkä ole täällä vielä tainnut asiasta mainita, mutta Intian poliittisen painostuksen takia Nepaliin matkalla oleva bensa ja kaasu on jumissa maan etelärajalla. Niille harvoille poliisien vartioimille huoltoasemille joista bensaa vielä saa on kilometrien pituiset jonot. Ruoka tehdään nuotiolla ulkona, sillä kaasua ei saa mistään. Ongelma on todellinen, sillä elintarvikkeiden hinnat alkavat pikkuhiljaa nousta ja toimistoja ja kouluja on jouduttu sulkemaan. Maanjäristyksestä toipuvalla maalla oli ilman tätäkin kriisiä ihan tarpeeksi vaikeaa. 


Jokatapauksessa mun liikkuminen ympäriinsä helpottui, kun löysin mustan pörssin ihmeellisen maailman. Veljet hoitaa kontaktit ja mä toimin maksunaisena. Saan mennä täällä aika mieleni mukaan, ja yhtenä päivänä (kun oltiin saatu vihdoinkin bensaa) päätettiin lähteä Kathmanduun turistikierrokselle. 

Kathmandu on valtava pölyinen ja meluisa miljoonakaupunki, josta löytyy kuitenkin myös paljon historiallisia kohteita. Tai pikemminkin löytyi, monet ainutlaatuiset vanhat rakennukset kärsivät  pahasti viime kevään järistyksessä. Pääsin ihastelemaan monia hindulaisia temppeleitä ja buddhalaisia stupia ja ylipäätään aistimaan suurkaupungin tunnelmaa. Oon kuitenkin kiitollinen että asutaan kaukana keskustasta maaseudun rauhassa. 




 Turistikohteiden näkeminen oli hienoa, mutta paljon hienompaa on ollut ihan tavallisen nepalilaisen elämän seuraaminen. En enää laske itteäni turistiksi, ja oikeastaan pyöräilyshortseihin ja nopeisiin laseihin sonnustautuneet turistiparvet herättää mussa ennemminkin myötähäpeää kun yhteenkuuluvuudentunnetta. Oli kuitenkin positiivinen yllätys miten vähän pääturistikohteissakaan oli itse turisteja. Edelleenkin suurin osa temppeleihin tulijoista olivat matkalla rukoilemaan eikä vain kuvia räpsimään. Temppelit ovat myös suosittuja päiväunipaikkoja työpäivän lomassa, joten historiallisille näkymille antoivat oman mausteensa unten mailla köllöttelevät paikalliset.. 








To be continued, huomenna ajattelin kirjottaa mun viikon reissusta Kathmandun laakson ulkopuolelle! 

tiistai 27. lokakuuta 2015

Dashain-festivaali


 

Nepalilaisten tärkein ja pisin festivaali Dashain on 15 päivää pitkä spektaakkeli, joka sopivasti ajoittui mun Nepalin reissuun. Hindulaista Dashaita juhlivat kaikki nepalilaiset uskonnosta riippumatta  ja koululaisilla ja työntekijöillä on lomaa.
Kaikki 15 päivää eivät kuitenkaan ole yhtä tärkeitä, vaan eri päiville on oma ohjelmansa. 

Mun Dashain käynnistyi jo lokakuun toisen viikon sunnuntaina, kun koulussa järjestettiin Dashain-program. Täällä on muuten sunnuntainakin koulua, jos en ole vielä maininnut. Kouluviikko on kuusipäiväinen ja lauantai ainut vapaapäivä, mutta erinäisiä muita vapaita on kyllä riittämiin. Odotin ohjelmaa kiinnostuneena, sillä meikä oli tapahtuman päärahoittaja. :D Sen paikan lunastin lahjoittamalla huikeat 17 euroa (=2000 rupiaa) juhlan järjestämiseen.. Ohjelman aikana sain nähdä mm. paljon nepalilaista perinteistä tanssia, kaoottisen  näytelmän josta en ymmärtänyt mitään ja nepalilaista räppiä. 



Maanataina alkoikin loma. Itse Dashain alkoi oikeasti vasta tiistaina, mutta paikallisilla tuntuu olevan kovasti epäselvyyksiä päivämäärien suhteen. Ensimmäiset yhdeksän päivää lipuivat ohi ensin häissä, sitten vatsataudissa kärvistellessä ja siitä selvittyäni lähinnä kotona kotitöissä auttaessa ja chillatessa. Joka aamu kuitenkin heräsin kotipihan pikkutemppeliltä kuuluvaan kellojen kilkatukseen ja mantran mutinaan joten paikallisille tämäkin aika oli tärkeää. 


Tähän väliin hauska sattumus kategoriassa vain nepalijutut. Autoin eräänä aamuna kotona pilkkomalla valtavan kasan chilejä. Virhe 1: unohdin  pestä kädet sen jälkeen. Virhe 2:  menin suoraan pesemään kasvojani, ja voitte arvata mitä siitä seurasi. Mitään ei nähnyt ja kirveli niin jumalattomasti. Mutta ei hätää, nepalilainen lääketiede pelastaa: öljyä napaan! Sen jälkeen kun host-äitini oli omin käsin tullut pitämään mun silmiä auki ja roiskimaan vettä niihin, host-täti käski mut makuulle ja tuli kaatamaan öljyä mun napaan. En tiedä auttoiko terapia kirvelyyn mutta ainakin piristi tunnelmaa, kun yritin pidätellä naurua nepalilaisen mummon antaessa mahahierontaa. 

                       Temppelillä. 


Yhdeksäntenä päivänä alkoi kuitenkin tapahtua; päivä on omistettu vuohien uhraamiselle. Eläinten uhraaminen ja syöminen on olennainen osa festivaalia. Lähisuku kokoontui meille mukanaan kaksi pukkia. Ennen uhraamista piti kuitenkin pyytää elikoilta siihen lupa, joka tapahtui veden roiskuttelun muodossa. Kun lupa oli saatu, lähdettiin koko porukalla temppelille. Herkkä ja tunteellinen naisväki ei kuitenkaan saanut jäädä seuraamaan teurastusta, mistä olin oikeastaan kiitollinen. 



Kotona luvassa oli kuitenkin lisää ohjelmaa, nimittäin moottoripyörille tehtävä uskonnollinen seremonia, motor-puja. Puja on kollektiivinen termi kuvaamaan hindulaisia seremonioita, joita on lukemattomia erilaisia. Turvallisen matkan takaamiseksi kaksipyöräisille uhrattiin kookospähkinöitä, kukkia ja kolikoita, ja niille laitettiin tika. Tätä ennen kuitenkin myös kookoksilta piti pyytää lupa uhraamiseen. (Tässä vaiheessa meikäläisen pokka meinasi pettää.) Kookospähkinöitä suostuteltiin ensin antamalla niillekin tika ja kukkasia. Mötikkää ravistelemalla saatiin selville oliko lupaa herunut, ja puja voitiin suorittaa loppuun. 




10. päivä on koko Dashain tärkein. Silloin aloitetaan punaisten tikojen laitto, joka jatkuu festivaalin loppuun asti. Vanhemmat sukulaiset laittavat nuoremmilleen otsaan tikan, punaisen riisistä ja värijauhosta koostuvan merkin, jonka ajatellaan tuovan suojaa ja hyvää onnea. Lisäksi hiuksiin laitetaan jamaraa eli jotakin pyhää ruohoa. Lopuksi tikan antaja vielä ojentaa rahalahjan tikan vastaanottajalle. 

 1. Läiskä otsaan. 

 2. Heinät hiuksiin. 
I
3. Massit ja niiden kiusaantunut vastaanottaja. 

  4. =happy 

Tämä kuvio toistui uudelleen ja uudelleen,  kun sukulaisia virtasi meille viiden päivän ajan. Vieraille tarjottiin myös paaljon ruokaa, ennen kaikkea vuohen lihaa ja muita osia. Mäkin "pääsin" maistamaan vaikka mitä vuohenveripalleroista munuaisiin ja kieleen. Vieraat taas toivat vastalahjoina mukanaan omenoita, banaaneja, mausteita ja suklaata. 




13. päivänä me lähdettiin itsekin sukuloimaan. Oli älyttömän hauska päivä. Pääsin taas prätkän tarakalle istumaan, mikä on (kun alun kuolemanpelosta on selvinnyt) ihan mahtavaa. Päälle sain laittaa perinteisen nepalilaisen juhla-asun jossa täkäläiseen tyyliin värejä ja kimallusta ei oltu säästelty. Käytiin Katmandun laakson reunalla maaseudun rauhallisilla kukkuloilla, laakson pohjalla riisipeltojen keskellä ja paikallisella hienostoalueella. Kun kiitää Kathmandun läpi iltaruskossa moottoripyörän perässä lehmiä ja hullua liikennettä väistellen, sitä todella tuntee elävänsä. :D Mäkin sain tikan kaikilta sukulaisilta ja paikallisittain ihan liian paljon rahaa, ja tietty paljon hyvää ruokaa. Reissun kohokohta oli kuitenkin kun rikkaitten sukulaisten luona pääsin vajoamaan isoon pehmeään sohvaan ja länsimaiseen vessaan. Takaisin kotiin palattiin öisen Katmandun läpi ohi valaistujen temppelien ja kynttiläkulkueiden. 

Nepalilainen juhla-asu, kurtha sural. Asun kruunaavat sähkönsiniset legginssit. 


       Host-sisarukset tikoissaan. 

Dashain on nyt onnellisesti saatu päätökseen, ja paluu kouluun ja töihin koittaa. Mutta jotta arki ei kävisi liian puuduttavaksi, 15 päivän päästä koittaa seuraava viikon mittainen festivaali, Tihar. Lisäksi host-iskältä tiedustellessani, että huomennako se koulu alkaa, hän vastasi: "Joo. (hiljaisuus) Mutta lapset tuskin tulee." Ja näinhän siinä kävi, oppilaita ei näkynyt joten loma jatkui vielä 16. päivän ajan.  Huomisen jännitysmomentti on siis, ilmestyvätkö lapset paikalle vai eivät?! 





sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Hinduhäät


Tällä viikolla ne vihdoin koittivat, elämäni ensimmäiset hindulaiset häät. Ehdottomasti unohtumaton tapahtuma; värikäs, meluisa, iloinen, kaoottinen ja erittäin nepalilainen. Sanoisin, että once in a lifetime kokemus (ja hyvä niin).
Naimisiin meni vanhempi host-veljeni, ja kyseessä oli aitoon nepalilaiseen tapaan järjestetty avioliitto, joka edelleenkin on Nepalissa ylivoimaisesti yleisin tapa avioitua. 
Lyödäänpä sitten aluksi numerot tiskiin: 
juhlapäiviä: 2 
kutsuttuja ja kutsumattomia vieraita: 300 
avioparin ikäero: n. 8 v
avioparin tapaamiset ennen häitä: 1 
bussissa istuttuja tunteja: 6 
juhlaruokaa varten teurastettuja vuohia: 6
humalaisia nepalilaisia: liian monta

This week I had a chance to participate in Nepali wedding! My host brother got married, so I was there with the other 300 guests. A hinduwedding takes place during two days: the first day's celebration is arranged by the bride's side, and on the second day guests arrive at groom's family's house, which happened to be my house. This was an arranged marriage, which means the soon-to-be-married couple barely knew each other beforehand. In Nepal still most marriages are arranged. 


Ensimmäinen hääpäivä starttasi meiltä kotoa, jonne koko sulhasenpuolen juhlaväki kerääntyi. Mä sain ilokseni häihin seurakseni Katin ja Linan, toiset suomalaiset vapaaehtoiset lähiseudulta. Useiden sukulaisnaisten avustuksella meidän saatiin käärittyä sareihin, nepalilaiseten naisten juhla-asuun. Kuvien oton ja uskonnollisen seremonian jälkeen sekä torvisoittokunnan saattelemana juhlakansa pakattiin busseihin ja suunnaksi otettiin morsiamen kotipaikka. Mutta kuinkas sitten kävikään; bussi irtisanoi sopimuksensa matkan puolivälissä. Yli tunnin verran saatiin odotella uutta bussia sarit ja puvut päällä jossakin Katmandun syrjäkylässä, mutta lopulta paikalle saapui uusi ja kohtuullisen toimiva kulkupeli. Nepalilaiseen tapaan kukaan ei kuitekaan ottanut ressiä tilanteesta, ja vaikka uusi kulkuneuvo oli edellistä pienempi, mahtui loppuporukka mukavasti katolle. 
Itse häätilaisuudessa pääroolissa oli selvästi ruoka, hyvänä kakkosena sukulaisten kanssa rupattelu ja tanssiminen, vasta sen jälkeen itse vihkiminen. Luulen, että häitä on täkäläisillä sen verran usein, ettei monimutkaisen ja pitkän uskonnollisen seremonian seuraaminen kiinnosta enää muutaman kerran jälkeen. Myös me kolme länkkäriä aika pitkälti varastettiin show ja käännettiin katseet, kun oltiin paikalla sareissamme.

For the celebration I got to wear traditional Nepali dress, shari, which I was really excited about. All the women wore sharis and the men wore regular suits. I also wanted to wear a bindi, the jewel I have between my eyebrows, because what other time I would have had the chance?! :D The red mark in my forehead is called tikka, and it is in Nepal given as a sign of respect in different traditional seremonies. 






Koska oltiin saavuttu paikalle se akateeminen pari tuntia myöhässä, oli pian aika lähteä takaisin kohti kotia. Matka ei tälläkään kertaa sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Ensinnäkin, meille länkkäreille ei huomattu kertoa, että naisten on tarkoitus lähteä aikaisemmin sulhasen kotiin. Perinteenä on, että miehet jäävät keskenään juhlapaikalle ja tuovat morsiamen mukanaan sulhasen luo. Missattiin siis eka kyyti, mutta toisaalta päästiin seuraamaan näkyä jota ei suomalaisissa häissä ikinä näkisi: kaikki nuoret miehet estotta tanssimassa keskenään nepalilaisen torvimusiikin tahtiin(olematta edes humalassa). 

Toisessa bussissa kuitenkin oli se ongelma, että tankkia ei oltu muistettu/viitsitty täyttää, joten bensa loppui kesken matkan. Loppujen lopuksi takaisin päästiin, mutta matkaan meni se sama kolme tuntia kuin aamullakin. 
Perillä meidän kotona odotti vielä loppuhuipennus, eli tanssiminen. Se on nepalilaisilla selvästi verissä, mutta kankealle suomalaiselle kokemus oli lähinnä traumaattinen. Sivusta katsominen ei ollut vaihtoehto vaan mut kiskottiin keskelle rinkiä vastusteluista huolimatta. Onneksi kello oli jo myöhä, joten julkinen nöyryytys jäi lyhyeksi ja olikin jo aika painua lopen uupuneena pehkuihin.

Seuraavana päivänä julhat järjestettiin sulhasen luona eli meillä. Koko kylä oli auttamassa aamusta lähtien kokkaamisessa. Toisen päivän ohjelma oli paljon rennompi ja luvassa oli oikeastaan pelkkää syömistä ja seurustelua. Mikä ei ollenkaan haitannut, sillä ruoka oli parasta mitä olen täällä tähän mennessä saanut, ja lisäksi kaikki kyläläiset oli paikalla joten pääsin sosialisoimaan itsekin. 

On both days the guests were treated with delicious nepalese food: rice, this fried thin bread called roti, curry, chiken and mutton. For dessert was yoghurt and fruit. My hostfamily prepared the food by themselves with help from the neighbours, all the way from slaughtering three goats right in our yard.. 


Sori heikkohermoisille, mutta mä sentään joudun kestämään tätä livenä. 

Ruokalun jälkeen moni vieraista lähti koteihinsa, mutta nuorempi (mies)sukupolvi jäi vielä iltaa viettämään. Mun onnekseni Kati ja Lina jäivät vielä yöksi, vaikka nepalilaiset häät olikin puristaneet meistä mehut siihen malliin, että sänky kutsui enemmän kuin tanssilattia. 

All in all this was a once in a lifetime experince. After two days of partying I was tired, for sure, but also happy to say I have been at a real Nepali wedding. 

Häävieraat ruokateltassa. Täällä allekirjoittanutkin viihtyi suurimman osan ajasta. 

                      Mun perhe! 

Mopo toimii täällä kulkupelinä tilanteessa kuin tilanteessa. Huomatkaa tuoreen vaimon ahdistunut ote miehestään.. 

Kaiken kaikkiaan oli ainutkertainen mutta uuvuttava kokemus! Häitten jälkeen alkava parin viikon loma tulee kyllä tarpeeseen. :D 






maanantai 12. lokakuuta 2015

Hyvä viikko

Elämä rullaa täällä seesteisesti ja alan jo päästä perille nepalilaiseen arkeen. Koskaan ei voi etukäteen tietää mitä päivä tuo tullessan ja tähänkin viikkoon mahtui monta mukavaa yllätystä. Tällä viikolla olin onnellinen...

...kun koulusta kotiin tullessani suvun naiset olivat kerääntyneet meidän terassille paistamaan munkkeja. Shiel eli riisijauhosta tehty, öljyssä uppopaistettu rinkula on nepalilainen herkku, josta tykkäävät paikallisten lisäksi uhrauksien muodossa myös jumalat  ja edesmenneet sukulaiset. 




...kun kävimme host-äidin kanssa ostamassa mulle sharin, jonka se vielä maksoi mulle. Mun shari maksoi 2000 rupiaa eli about 17 euroa, mutta täällä se on kuitenkin aika iso raha. Tilanne meni kutakuinkin siten, että kun mä olin ojentamassa seteleitä myyjälle, mami syöksyi toiselta puolelta huonetta salamana eteen ja taistelun jälkeen lähes väkivalloin tunki rahat takaisin mun taskuun. :D 

...kun sunnuntaina oli viimeinen koulupäivä ennen (noin) 15 päivän lomaa. Tällä viikolla alkaa nimittäin Nepalin suurin festivaali. 

...kun koulussa oppilaat toivat mulle joka päivä kukkia. 



...kun kävin kulmien muotoilussa lankaamalla ja maksoin siitä 29 senttiä.

...kun huomasin kuinka paljon olen jo nyt kasvanut täällä ihmisenä: tapoin nimittäin huoneessani lymyilleen kämmenen kokoisen hämähäkin yksil ilman apuvoimia! Pakon edessä sitä pystyy uskomattomiin suorituksiin. Hämikset on täällä tosiaan ihan toista kaliiperia kun Suomessa, tämäkin monsteri oli oikeasti läpimitaltaan varmaan 15 senttiä. Rip Aragog. 

...kun host-äiti osti mulle sipsejä.  Kaupasta tullessaan mami sujautti mulle kauppakassista sipsipussin just for my daughter. Mun ruokavalio koostuu täällä suurimmaksi osaksi riisistä, joten oli ihana syödä välillä jotain rasvasta, epäterveellistä ja länsimaalaista. American style cream and onion ei oo koskaan maistunu yhtä hyvältä. 

...kun tajusin että Himalajan lumipeitteiset huiput näkyy suoraan meidän kotipihalta. Mulla meni varmaan viikko ennen kuin hoksasin tämän, koska olin olettanut automaattisesti horisontissa siintävän vain valkoisia pilviä. Yhtenä selkeänä päivänä kuitenkin tajusin, että herranjumala, ne onkin ihan valtavan korkeita vuoria. 



...kun hostäiti antoi mulle nepalilaisen nimen ja kutsuu mua nykyään vallan sillä. Tottelen nykyään nimeä Monisha. Inspiraation lähteenä oli kuuluisa Kollywood-näyttelijä Monisha Koirala. :-D 

Etukäteen olen myös ollut erittäin onnellinen huomenna koittavista host-veljen häistä!!! Juhlamenot kestää kaksi päivää, huomenna suunnataan morsiamen kotiin. Raportoin häistä kuvien kera loppuviikosta! 









sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Perillä



Viikko takana mun nepalilaisessa kodissa!  Mut kuskattiin maanantaina mopon tarakalla tänne lopulliseen kohteeseen, ja täällä olenkin päässyt tutustumaan nepalilaiseen elämäntyyliin oikein kunnolla.  Asun siis paikallisessa perheessä, jossa mulla on äiti, isä ja kaksi host-veljeä(ja Tiger-koira). Tänne sopeutuminen on mennyt tosi helposti, ja olo on kotoisa jo nyt. Mun host-äiti eli mami ei osaa englantia käytännössä sanaakaan, mikä on antanut mulle valtavasti motivaatiota opiskella nepalin kieltä. Toistaiseksi sujuu mielestäni aika hyvin, ottaen huomioon että aloitin täysin nollasta. Toisaalta on hauskaa miten hyvin jonkun kanssa voi tulla juttuun ja vitsailla vaikka yhteistä kieltä ei olekaan. Mun nuorempi veli, 25v, osaa tosi hyvin enkkua ja pystyy toimimaan tulkkina sekä mentorina mun opiskeluissa. 
  Mun vanhempi, arviolta kolmekymppinen veli menee naimisiin 10 päivän päästä, mikä tarkoittaa sitä että pääsen osallistumaan aitoihin nepalilaisiin häihin! Lisäksi häistä johtuen tontti on täynnä ystäviä, sukulaisia ja työntekijöitä laittamassa paikkoja kuntoon. Täällä yhteisöllisyys toimii ihailtavasti. Kylä jossa asun koki kovia Nepalia viime keväänä ravistelleessa maanjäristyksessä(no pun inteded), ja seuraukset näkyvät edelleen. Mun perheen talo romahti maan tasalle ja tällä hetkellä täällä asutaan väliaikaisissa mökeissä. Sellaisissa lähes slummihenkisissä, peltikattoisissa ja maalattiaisissa asumuksissa. Normaalisti mun perheeni elintaso on kuitenkin paljon parempi, mutta moni täällä elää tällä tavalla vakituisesti. Kastijärjestelmähän on täällä osin vielä voimissaan, mutta juttelen siitä myöhemmin jolloin ehkä ymmärränkin ko systeemistä jotain. Työtä siis riittää, että kaikki saadaan edustuskuntoon, sillä hääpäivänä paikalle on tarkoitus saapua yli 300(!) vierasta. 


                Home sweet home. 




Päivisin käyn paikallisessa koulussa, jossa mun host-isä on rehtorina. Mulla ei ole varsinaisesti mitään virallista tehtävää, mikä tuntuu hieman ahdistavalta tällaisesta suomalaisesta ylisuorittajasta. Meno koulussa on kuitenkin tosi rento, ja yleensä mulle on aina löytynyt jotain tekemistä. Mun onnekseni(oppilaiden ei ehkä niinkään) tunneille saapuminen on nimittäin opettajille prioriteetti siellä viimeisten joukossa. Joka päivä vähintään joku on poissa, yleensä useampi. Esimerkiksi tällä viikolla sain ottaa kahdeksi päiväksi yläluokkien englannin opetuksen kokonaan haltuuni. Pidin keskiviikkona kolme oppituntia englannin ainekirjotusta, ja tarkistelin niitä loppupäivän. Torstaina sitten käytiin läpi asiat jotka monilla oli pielessä, joita olikin ihan reippaasti. My best fruit is.. My best colors is.....  Aluksi olin lähinnä kauhistunut että pääsin niin nopeasti itse puikkoihin, mutta niin oppilaitten kuin opetuksenkin tason huomattuani mulla oli ihan pätevä olo. :D Oman haasteensa opettamiseen tuo kyllä se, että en (vielä) osaa nepalia eivätkä oppilaat aina välttämättä pysy ihan kärryillä. Silti toivon että pääsisin opettamaan mahdollisimman paljon, sillä se oli tosi hauskaa ja palkitsevaa ja toivottavasti myös hyödyllistä. Sain myös pari ainetta joissa luki my favorite teacher is miss ant.. :D 

      Ysiluokka kirjottamassa esseitä. / My class busy writing essays. 


 Lukuunottamatta vähäistä stressiä tekemisen puutteesta, koulussa on yleisesti ottaen tosi kivaa. Muut opettajat on älyttömän mukavia ja oppilaat tietty into piukeena kun mun kaltainen eksoottinen ilmestys on paikalla. Lounasta voi käydä syömässä lähikaupoissa, joiden takahuoneet muuttuvat lounasaikaan pikku ravintoloiksi. Tänään kävin opejen kanssa syömässä lounaan johon kuului kasviscurrya, tee ja pasteija ja koko lysti maksoi sen vähän alle 20 senttiä. Pöytiin tarjoilu kuului hintaan.

   Chowmein eli riisimuroja ja kasviksia tulisessa mössössä. / Rice crispies and veggies in a hot sauce. Weird but tasty. 

Elämä täällä on jotenkin niin ihanan yksinkertaista ja rentoa. Aikatauluilla ei ole niin kauheasti merkitystä, ja koko ajan tulee vastaan kivoja yllätyksiä(ei sarkasmia) kun tehdäänkin jotain ihan muuta kuin olisin odottanut. Esimerkiksi torstaiaamuna heräsin siihen kun keittiössä hääräsi joukko sukulaisnaisia kokkaamassa juhla-ateriaa. Toisessa rakennuksessa oli meneillään seremonia, jota hindupappi johti kiivaasti viittoen ja mutisten samalla käsittämättömästi. Seremoniassa uhrattiin paljon ruokaa, kukkia ja kolikoita ja se tehdään kuulemma kerran vuodessa edesmenneitten sukulaisten muistolle. Koulun alun lähestyessä tajusin että rituaaliasussa heiluva host-iskäni aka rehtori ei kyllä tänään taida sinne asti ehtiä. Oikeassa olin ja munkin koulupäivä kutistui muutaman tunnin mittaiseksi kun  juhlaruokaa piti ehtiä syödä ennen koulua ja sitten taas lounaalla. 




  Sapuskaa isovanhemmille. / Sacrificing food and stuff for the ancestors. 

Summa summarum, elämä täällä on tähän asti ollut ihan mahtavaa. Olis niin paljon lisää kaikkea kerrottavaa, mutta jätän seuraavaan kertaan niin ei veny ihan ylipitkäksi tämä sepustus. Blogia aattelin päivitellä vähintään kerran viikossa, sillä mulla on nyt siihen mahdollisuus kun sain nepalilaisen liittymän. Oon niin onnellinen että pääsin nimenomaan tänne Nepaliin, en usko että parempaa paikkaa mulle olisi voinut löytyä. Kuulemisiin! 


// Just finished my second week in here and couldn't be happier. I'm living in a local family and teaching English and helping out at a local secondary school. 
Life in here is so different but definitely in a good way. You never know what happens next, for example on a regular Thursday morning I woke up to witness a faschinating hindu religious ritual which was followed by a delicious feast for breakfast.