Mustang ja elämäni hienoimmat maisemat

Enää viisi päivää ja oon Suomessa! Se pääsee aina yllättämään miten nopeasti aika kuluu, mutta mahtavaa päästä taas kotiin. Mutta nyt pyrin pitämään ajatukset vielä muutaman päivän Nepalissa ja nauttimaan joka hetkestä ennen paluuta mun tavalliseen elämään. 

Edellinen viikko täällä oli kuitenkin todella kaukana tavallisesta. Tehtiin viikon matka Mustangille, joka on kaukainen ja eristynyt maakunta Nepalissa. Maisemat oli käsittämättömät; vain pelkkä kivinen laakso jota lumihuippuiset vuoret reunustivat. Ei mitään kasvillisuutta tai asutusta silmänkantamattomiin. Valehtelematta Mustang on hienoin paikka missä koskaan oon ollut. 

Matkan korkein piste oli lähes 4000 metrin korkeudessa sijainnut Muktinath. Paikka on sekä hinduille että buddhalaisille tärkeä pyhiinvaelluskohde. Kylässä on temppeli, jonne joka aamu kymmenet nepalilaiset pyhiinvaeltajat saapuu kylpemään jääkylmässä vedessä, joka oletettavasti huuhtelee ruumiin lisäksi myös sielun. 

Pääsin myös ekaa kertaa käymään oikeessa buddhalaisessa luostarissa. Paikka oli jotenkin niin rauhallinen ja täysin maailman kiireen ulkopuolella, vaan temppeli rakennus ympärillään koruttomat vuoret ja kuiva aavikkolaakso, munkit istumassa lukemassa ja kaikkialla oli aivan hiljaista. 

Iltaisin pysähdyttiin aina pienissä majataloissa, ja koska olin matkassa mun nepaliveljen kanssa pääsin näkemään paikat ennemminkin nepalaisesta kuin turistin näkökulmasta. Ghandruk-nimisessä kylässä, joka on suositun trekkireitin varrella, yövyttiin samassa paikassa monien ulkomaalasten kanssa. Ensin ootettiin että omistaja kiikutti liehitellen turisteille pitsat ja pastat, ja  kun länkkärit oli mennyt jo yöpuulle väsynyt omistaja istui meidän pöytään ja hän, mä ja mun veli ja nepalilaiset oppaat ja kantajat syötiin dal bhaatimme. 

Toisessa paikassa, joka oli paljon vähemmän turistien kuin Ghandruk mutta johon oli kuitenkin eksynyt yksi ranskalainen pariskunta, marssittiin suoraan keittiöön lämpimän tulen ääreen. Paikkaa piti ihana vanha pariskunta ja heidän aikuinen poikansa. Ranskikset söi ensin illallisensa ravintolan puolella, mutta mä löysin itseni syömässä riisiä käsin yhdessä omistajaperheen kanssa keittiön lattialla. Ihaninta oli ehkä kun omistajamummo ja -pappa kutsuivat mua nimellä "kanchi" eli tuttavallisella hellittelynimellä, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa "pikkuista". 

Tää oli nyt tällainen nopea raapustus, sillä nyt kun oon täällä Nepalissa enää muutaman päivän haluan minimoida ajan jonka roikun kännykällä. Matka jäi kuitenkin mieleen yhtenä hienoimpana kokemuksena täältä, ja itse paikkahan oli ihan sanoin kuvailematon. Annetaan siis kuvien puhua puolestaan. 

Momo eli tiibetiläinen herkku. Muistuttaa pelmeniä, mutta sisältää puhvelinlihaa. 

Viidakosta vuoristoon: matkalla ympäri Nepalia

 Yhtenä iltana veli ilmotti mulle, että hän lähtee huomenna Nepalin eteläosaan Chitwaniin, kiinnostaisko mua lähteä mukaan? No tottakai kiinnosti! Lähettiin matkaan ilman sen suurempia suunnitelmia mutta lopulta päädyttiin kotiin vasta viikkoa myöhemmin ja matkalla käytiin kaikilla Nepalin kolmesta alueesta, etelän subtrooppisella tasangolla, kukkulaisessa keski-Nepalissa ja Himalajan vuoristossa. 

Chitwaniin lähdettiin minibussilla ja matka kesti kuutisen tuntia. Hinnaksi matkalle tuli 3,5 euroa. Kyyti oli yllättävän mukava eikä henkesäkään edestä tarvinnut kovin monta kertaa pelätä. Maisemat oli upeat koko matkan ajan, koska tie seurasi kukkuloiden välissä kiemurtelevaa Trisuli-jokea. Vaikka matka ei ollut kilometreissa mitattuna pitkä, korkeuseroista johtuen matkan aikana ilmasto vaihtui pikkuhiljaa lauhkeasta tropiikiksi. Tunnelma Chitwanissa oli muutenki täysin erilainen verrattuna Kathmanduun; huomasi selvästi, että nyt olen etelämässä kuin koskaan aikaisemmin. Ihmiset näyttivät enemmän intialaisilta ja palmut ja banaanipuut kasvoi villeinä. Kulkupelinä toimi riksha, eli polkupyörällä vedettävä kärry. 

Saatiin olla yötä host-sedän luona, mikä vähensi kustannuksia mutta myös säästi mut hirveimmiltä turistirysiltä ja teki kokemuksesta jotenkin sympaattiseman. Oon jo oppinut paikallisille tavoille: aamulla kun heräsin ennen veljeä ja setää marssin keittiöön jossa muut naiset jo puuhasteli. Ensin juotiin kuppi teetä ja sitten auttelin tiskeissä, kunnes isoäiti päätti viedä mut kierrokselle sukulaisten luo. Ja joka talossa juotiin taas aamuteetä, tietty. Tapasin nämä ihmiset ensimmäistä kertaa eikä yhteistä kieltä juuri ole, mutta silti homma vaan toimii. 

Chitwanin must-see kohde on suuri kansallispuisto, joka oli käytävä tsekkaamassa. Elefantteja ei (onneksi) ollut tarjolla, joten otettiin kulkupeliksi jeeppi. Neljän tunnin jeepin lavalla heilumisen aikana nähtiin yksi sarvikuono, villisikoja, peuroja, apinoita, alligaattoreita, lintuja ja paljon epämääräistä pusikkoa. Lisäksi käytiin vähemmän turistisissa paikoissa, kuten tunnin kiipeämisellä saavutettavissa olevalla temppelillä ja upeilla vesiputouksilla. 

"Onely for jents" Muistakaa naiset, vain herrasmiehille! 

Vietettiin Chitwanissa kolme päivää, ja seuraavaksi otettiin minibussi pohjoiseen, pieneen Bandipurin kylään ylhäällä kukkuloiden keskellä. Paikka oli pieni ja mukava, ja täydellinen esimerkki siitä kuinka alueen pääelinkeino voi olla turismi sen silti menettämättä aitouttaan. Hostelleja oli vierivieressä, mutta niiden pihoilla omistajat joivat aamuteetään naapureiden kanssa ja lapset leikkivät perinteisiä nepalilaisia pelejä. Kun käytiin syömässä ravintolassa paikan omistaja istui meidän pöydässä juttelemassa (tosin nepaliksi) koko illallisen ajan. 

Bandipurissa tehtiin minivaelluksia mäen päälle auringonnousua katsomaan ja  läheiselle luolalle. Luola teki muhun suuren vaikutuksen. Kun tultiin paikalle ja kurkattiin sisään aattelin että joo ihan kiva ja räpsäisin pari kuvaa, mihis seuraavaksi. Mutta luolan perältä pääsikin kivien välistä tunkeutumalla valtavaan luolastoon taskulamppujen kanssa seikkailemaan. Tunnelma oli jotenkin maaginen, kun vain minä, veli ja paikallinen opas oltiin ainoina paikalla koko valtavassa tunneliverkostossa, ainoana valona heikko taskulamppu. 

                         Illallista! 

Mun suosikkikuva: selfie ihanan ja höperön temppelissä asuvan ikivanhan
mummon kanssa. 

Bandipurissa meillä kävi huono tuuri, ja siellä missä olisi pitänyt näkyä massiivinen vuorijono näkyi pelkkää sumua. (Tosin kukkuloilla kiemurtelevat usvavirrat ja laaksoa peittävä valkoinen usvameri olivat myös älyttömän kauniita.) Tästä inspiroituneina päätettiin lähteä vielä pohjoisemmaksi, Annapurnan vuoriston luonnonsuojelualueelle Ghalengaunin kylään. Paikka oli ihana, ja parempi niin matka sinne ei ollut niinkään. Istuttiin neljä tuntia hirveintä koskaan näkemääni tietä pitkin pomppivassa jeepissä, toisella puolella vuorenseinämä ja toisella puolella ammottava rotko.  Viiden hengen jeeppiin oli tungettu yhdeksän ihmistä, ja koska tämä ei mitenkään riittänyt, katolla keikkui vielä kaksi matkustajaa. 

            Meidän homestay-perhe. 

Perille myöhään illalla päästyämme oli vielä vähän sellainen olo, että oliko tämä nyt kaiken kidutuksen arvoista. Majoitus toimi homestay-periaattella, eli asuttiin paikallisen perheen hyvin vaatimattomassa kodissa. Sähköä ei ollut ja huoneessa oli hyytävän kylmä. Mutta siinä vaiheessa kun talon emäntä kiikutti meidän huoneeseen kuumaa teetä ja vastapaistettua popcornia ja kuivattuja soijapapuja mieli alkoi muuttua paremmaksi. Vähän ajan päästä meidät kutsuttiin alkeelliseen keittiöön nuotion ääreen riisille paikallisten vihannesten ja kanan kera, joka oli yksinkertaista mutta niin hyvää. 

Aamulla heräsin auringon nousuun ja ulos astuessani en ollut uskoa silmiäni, kun meitä ympäröi mahtavat Himalajan huiput. Kuvista sitä on vaikea käsittää, mutta livenä vuoret oli niin uskomattoman valtavia. Ghalengaun on about 2000 metrin korkeudessa, juuri Annapurnan vuoriston juurella. 

Lähtiessä saatiin malat kaulaan ja valkoiset tikat otsaan kotimatkalle onnea toivottamaan.

Ghalengaunin reissu oli ehdottomasti erityyppistä hc-matkailua kun mitä aikasemmin oon tehny. Ilman sähköä, vettä, lämmitystä tai muita mukavuuksia mutta silti tai juuri siksi upeaa. Matkan kruunasi se, kun keskellä yötä herään siihen että hiiri tekee pesää mun hiuksiin. Siinä vaiheessa en voinu muuta kun revetä nauruun keskellä yötä, että millaiseksi mun elämä on oikein muuttunut; minä yksin reissussa Nepalissa, täysin eristyneessä vuoristokylässä ilman mitään mukavuuksia ja hiiri viettää elämänsä yötä mun korvan juuressa. :D 

Tätä tekstiä kirjoittelen taas tien päältä, joten en voi luvata millon taas pystyn päivittelemään. Huomenna nimittäin suunnataan kohti karua, kylmää ja kaunista Mustagin vuoristoa, jossa tuskin on vähään aikaan wifiä tarjolla. Kuulemisiin! 

Turistina Kathmandussa

Catch upin aika! Viimeset viikot oon pitänyt itteni niin kiireisenä, etten oo ehtinyt syventyä blogin ääreen. Nyt asiaan tulee kuitenkin muutos, rästissä on paljon kerrottavaa joten alotan tänään kolmen viestin postausputken. 

Ekat 1,5 kuukautta täällä oli aika tasaista "perus"arkea, joka mulle oli kuitenkin uutta ja ihmeellistä. Kuljin tyytyväisenä lähinnä kodin ja koulun väliä, ja muu Nepal jäi aika tuntemattomaksi. Viimeisen kuukauden aikana kuitenkin mun Nepalin reissu on räjähtäny käsiin, hyvällä tavalla. Koulussa oon ollut valehtelematta tasan yhden päivän koko viime kuukauden aikana. :D 

Yksi syy mun kotona nyhväämiseen ekana kuukautena oli Nepalia tällä hetkellä vaivaava polttoainekriisi. En tiedä onko asia ylittänyt uutiskynnystä Suomessa, enkä ole täällä vielä tainnut asiasta mainita, mutta Intian poliittisen painostuksen takia Nepaliin matkalla oleva bensa ja kaasu on jumissa maan etelärajalla. Niille harvoille poliisien vartioimille huoltoasemille joista bensaa vielä saa on kilometrien pituiset jonot. Ruoka tehdään nuotiolla ulkona, sillä kaasua ei saa mistään. Ongelma on todellinen, sillä elintarvikkeiden hinnat alkavat pikkuhiljaa nousta ja toimistoja ja kouluja on jouduttu sulkemaan. Maanjäristyksestä toipuvalla maalla oli ilman tätäkin kriisiä ihan tarpeeksi vaikeaa. 

Jokatapauksessa mun liikkuminen ympäriinsä helpottui, kun löysin mustan pörssin ihmeellisen maailman. Veljet hoitaa kontaktit ja mä toimin maksunaisena. Saan mennä täällä aika mieleni mukaan, ja yhtenä päivänä (kun oltiin saatu vihdoinkin bensaa) päätettiin lähteä Kathmanduun turistikierrokselle. 

Kathmandu on valtava pölyinen ja meluisa miljoonakaupunki, josta löytyy kuitenkin myös paljon historiallisia kohteita. Tai pikemminkin löytyi, monet ainutlaatuiset vanhat rakennukset kärsivät  pahasti viime kevään järistyksessä. Pääsin ihastelemaan monia hindulaisia temppeleitä ja buddhalaisia stupia ja ylipäätään aistimaan suurkaupungin tunnelmaa. Oon kuitenkin kiitollinen että asutaan kaukana keskustasta maaseudun rauhassa. 

 Turistikohteiden näkeminen oli hienoa, mutta paljon hienompaa on ollut ihan tavallisen nepalilaisen elämän seuraaminen. En enää laske itteäni turistiksi, ja oikeastaan pyöräilyshortseihin ja nopeisiin laseihin sonnustautuneet turistiparvet herättää mussa ennemminkin myötähäpeää kun yhteenkuuluvuudentunnetta. Oli kuitenkin positiivinen yllätys miten vähän pääturistikohteissakaan oli itse turisteja. Edelleenkin suurin osa temppeleihin tulijoista olivat matkalla rukoilemaan eikä vain kuvia räpsimään. Temppelit ovat myös suosittuja päiväunipaikkoja työpäivän lomassa, joten historiallisille näkymille antoivat oman mausteensa unten mailla köllöttelevät paikalliset.. 

To be continued, huomenna ajattelin kirjottaa mun viikon reissusta Kathmandun laakson ulkopuolelle! 

Dashain-festivaali

 

Nepalilaisten tärkein ja pisin festivaali Dashain on 15 päivää pitkä spektaakkeli, joka sopivasti ajoittui mun Nepalin reissuun. Hindulaista Dashaita juhlivat kaikki nepalilaiset uskonnosta riippumatta  ja koululaisilla ja työntekijöillä on lomaa.

Kaikki 15 päivää eivät kuitenkaan ole yhtä tärkeitä, vaan eri päiville on oma ohjelmansa. 

Mun Dashain käynnistyi jo lokakuun toisen viikon sunnuntaina, kun koulussa järjestettiin Dashain-program. Täällä on muuten sunnuntainakin koulua, jos en ole vielä maininnut. Kouluviikko on kuusipäiväinen ja lauantai ainut vapaapäivä, mutta erinäisiä muita vapaita on kyllä riittämiin. Odotin ohjelmaa kiinnostuneena, sillä meikä oli tapahtuman päärahoittaja. :D Sen paikan lunastin lahjoittamalla huikeat 17 euroa (=2000 rupiaa) juhlan järjestämiseen.. Ohjelman aikana sain nähdä mm. paljon nepalilaista perinteistä tanssia, kaoottisen  näytelmän josta en ymmärtänyt mitään ja nepalilaista räppiä. 

Maanataina alkoikin loma. Itse Dashain alkoi oikeasti vasta tiistaina, mutta paikallisilla tuntuu olevan kovasti epäselvyyksiä päivämäärien suhteen. Ensimmäiset yhdeksän päivää lipuivat ohi ensin häissä, sitten vatsataudissa kärvistellessä ja siitä selvittyäni lähinnä kotona kotitöissä auttaessa ja chillatessa. Joka aamu kuitenkin heräsin kotipihan pikkutemppeliltä kuuluvaan kellojen kilkatukseen ja mantran mutinaan joten paikallisille tämäkin aika oli tärkeää. 

Tähän väliin hauska sattumus kategoriassa vain nepalijutut. Autoin eräänä aamuna kotona pilkkomalla valtavan kasan chilejä. Virhe 1: unohdin  pestä kädet sen jälkeen. Virhe 2:  menin suoraan pesemään kasvojani, ja voitte arvata mitä siitä seurasi. Mitään ei nähnyt ja kirveli niin jumalattomasti. Mutta ei hätää, nepalilainen lääketiede pelastaa: öljyä napaan! Sen jälkeen kun host-äitini oli omin käsin tullut pitämään mun silmiä auki ja roiskimaan vettä niihin, host-täti käski mut makuulle ja tuli kaatamaan öljyä mun napaan. En tiedä auttoiko terapia kirvelyyn mutta ainakin piristi tunnelmaa, kun yritin pidätellä naurua nepalilaisen mummon antaessa mahahierontaa. 

                       Temppelillä. 

Yhdeksäntenä päivänä alkoi kuitenkin tapahtua; päivä on omistettu vuohien uhraamiselle. Eläinten uhraaminen ja syöminen on olennainen osa festivaalia. Lähisuku kokoontui meille mukanaan kaksi pukkia. Ennen uhraamista piti kuitenkin pyytää elikoilta siihen lupa, joka tapahtui veden roiskuttelun muodossa. Kun lupa oli saatu, lähdettiin koko porukalla temppelille. Herkkä ja tunteellinen naisväki ei kuitenkaan saanut jäädä seuraamaan teurastusta, mistä olin oikeastaan kiitollinen. 

Kotona luvassa oli kuitenkin lisää ohjelmaa, nimittäin moottoripyörille tehtävä uskonnollinen seremonia, motor-puja. Puja on kollektiivinen termi kuvaamaan hindulaisia seremonioita, joita on lukemattomia erilaisia. Turvallisen matkan takaamiseksi kaksipyöräisille uhrattiin kookospähkinöitä, kukkia ja kolikoita, ja niille laitettiin tika. Tätä ennen kuitenkin myös kookoksilta piti pyytää lupa uhraamiseen. (Tässä vaiheessa meikäläisen pokka meinasi pettää.) Kookospähkinöitä suostuteltiin ensin antamalla niillekin tika ja kukkasia. Mötikkää ravistelemalla saatiin selville oliko lupaa herunut, ja puja voitiin suorittaa loppuun. 

10. päivä on koko Dashain tärkein. Silloin aloitetaan punaisten tikojen laitto, joka jatkuu festivaalin loppuun asti. Vanhemmat sukulaiset laittavat nuoremmilleen otsaan tikan, punaisen riisistä ja värijauhosta koostuvan merkin, jonka ajatellaan tuovan suojaa ja hyvää onnea. Lisäksi hiuksiin laitetaan jamaraa eli jotakin pyhää ruohoa. Lopuksi tikan antaja vielä ojentaa rahalahjan tikan vastaanottajalle. 

 1. Läiskä otsaan. 

 2. Heinät hiuksiin. 

I

3. Massit ja niiden kiusaantunut vastaanottaja. 

  4. =happy 

Tämä kuvio toistui uudelleen ja uudelleen,  kun sukulaisia virtasi meille viiden päivän ajan. Vieraille tarjottiin myös paaljon ruokaa, ennen kaikkea vuohen lihaa ja muita osia. Mäkin "pääsin" maistamaan vaikka mitä vuohenveripalleroista munuaisiin ja kieleen. Vieraat taas toivat vastalahjoina mukanaan omenoita, banaaneja, mausteita ja suklaata. 

13. päivänä me lähdettiin itsekin sukuloimaan. Oli älyttömän hauska päivä. Pääsin taas prätkän tarakalle istumaan, mikä on (kun alun kuolemanpelosta on selvinnyt) ihan mahtavaa. Päälle sain laittaa perinteisen nepalilaisen juhla-asun jossa täkäläiseen tyyliin värejä ja kimallusta ei oltu säästelty. Käytiin Katmandun laakson reunalla maaseudun rauhallisilla kukkuloilla, laakson pohjalla riisipeltojen keskellä ja paikallisella hienostoalueella. Kun kiitää Kathmandun läpi iltaruskossa moottoripyörän perässä lehmiä ja hullua liikennettä väistellen, sitä todella tuntee elävänsä. :D Mäkin sain tikan kaikilta sukulaisilta ja paikallisittain ihan liian paljon rahaa, ja tietty paljon hyvää ruokaa. Reissun kohokohta oli kuitenkin kun rikkaitten sukulaisten luona pääsin vajoamaan isoon pehmeään sohvaan ja länsimaiseen vessaan. Takaisin kotiin palattiin öisen Katmandun läpi ohi valaistujen temppelien ja kynttiläkulkueiden. 

Nepalilainen juhla-asu, kurtha sural. Asun kruunaavat sähkönsiniset legginssit. 

       Host-sisarukset tikoissaan. 

Dashain on nyt onnellisesti saatu päätökseen, ja paluu kouluun ja töihin koittaa. Mutta jotta arki ei kävisi liian puuduttavaksi, 15 päivän päästä koittaa seuraava viikon mittainen festivaali, Tihar. Lisäksi host-iskältä tiedustellessani, että huomennako se koulu alkaa, hän vastasi: "Joo. (hiljaisuus) Mutta lapset tuskin tulee." Ja näinhän siinä kävi, oppilaita ei näkynyt joten loma jatkui vielä 16. päivän ajan.  Huomisen jännitysmomentti on siis, ilmestyvätkö lapset paikalle vai eivät?!