perjantai 20. marraskuuta 2015

Viidakosta vuoristoon: matkalla ympäri Nepalia


 Yhtenä iltana veli ilmotti mulle, että hän lähtee huomenna Nepalin eteläosaan Chitwaniin, kiinnostaisko mua lähteä mukaan? No tottakai kiinnosti! Lähettiin matkaan ilman sen suurempia suunnitelmia mutta lopulta päädyttiin kotiin vasta viikkoa myöhemmin ja matkalla käytiin kaikilla Nepalin kolmesta alueesta, etelän subtrooppisella tasangolla, kukkulaisessa keski-Nepalissa ja Himalajan vuoristossa. 


Chitwaniin lähdettiin minibussilla ja matka kesti kuutisen tuntia. Hinnaksi matkalle tuli 3,5 euroa. Kyyti oli yllättävän mukava eikä henkesäkään edestä tarvinnut kovin monta kertaa pelätä. Maisemat oli upeat koko matkan ajan, koska tie seurasi kukkuloiden välissä kiemurtelevaa Trisuli-jokea. Vaikka matka ei ollut kilometreissa mitattuna pitkä, korkeuseroista johtuen matkan aikana ilmasto vaihtui pikkuhiljaa lauhkeasta tropiikiksi. Tunnelma Chitwanissa oli muutenki täysin erilainen verrattuna Kathmanduun; huomasi selvästi, että nyt olen etelämässä kuin koskaan aikaisemmin. Ihmiset näyttivät enemmän intialaisilta ja palmut ja banaanipuut kasvoi villeinä. Kulkupelinä toimi riksha, eli polkupyörällä vedettävä kärry. 





Saatiin olla yötä host-sedän luona, mikä vähensi kustannuksia mutta myös säästi mut hirveimmiltä turistirysiltä ja teki kokemuksesta jotenkin sympaattiseman. Oon jo oppinut paikallisille tavoille: aamulla kun heräsin ennen veljeä ja setää marssin keittiöön jossa muut naiset jo puuhasteli. Ensin juotiin kuppi teetä ja sitten auttelin tiskeissä, kunnes isoäiti päätti viedä mut kierrokselle sukulaisten luo. Ja joka talossa juotiin taas aamuteetä, tietty. Tapasin nämä ihmiset ensimmäistä kertaa eikä yhteistä kieltä juuri ole, mutta silti homma vaan toimii. 

Chitwanin must-see kohde on suuri kansallispuisto, joka oli käytävä tsekkaamassa. Elefantteja ei (onneksi) ollut tarjolla, joten otettiin kulkupeliksi jeeppi. Neljän tunnin jeepin lavalla heilumisen aikana nähtiin yksi sarvikuono, villisikoja, peuroja, apinoita, alligaattoreita, lintuja ja paljon epämääräistä pusikkoa. Lisäksi käytiin vähemmän turistisissa paikoissa, kuten tunnin kiipeämisellä saavutettavissa olevalla temppelillä ja upeilla vesiputouksilla. 










"Onely for jents" Muistakaa naiset, vain herrasmiehille! 

Vietettiin Chitwanissa kolme päivää, ja seuraavaksi otettiin minibussi pohjoiseen, pieneen Bandipurin kylään ylhäällä kukkuloiden keskellä. Paikka oli pieni ja mukava, ja täydellinen esimerkki siitä kuinka alueen pääelinkeino voi olla turismi sen silti menettämättä aitouttaan. Hostelleja oli vierivieressä, mutta niiden pihoilla omistajat joivat aamuteetään naapureiden kanssa ja lapset leikkivät perinteisiä nepalilaisia pelejä. Kun käytiin syömässä ravintolassa paikan omistaja istui meidän pöydässä juttelemassa (tosin nepaliksi) koko illallisen ajan. 
Bandipurissa tehtiin minivaelluksia mäen päälle auringonnousua katsomaan ja  läheiselle luolalle. Luola teki muhun suuren vaikutuksen. Kun tultiin paikalle ja kurkattiin sisään aattelin että joo ihan kiva ja räpsäisin pari kuvaa, mihis seuraavaksi. Mutta luolan perältä pääsikin kivien välistä tunkeutumalla valtavaan luolastoon taskulamppujen kanssa seikkailemaan. Tunnelma oli jotenkin maaginen, kun vain minä, veli ja paikallinen opas oltiin ainoina paikalla koko valtavassa tunneliverkostossa, ainoana valona heikko taskulamppu. 


                         Illallista! 




Mun suosikkikuva: selfie ihanan ja höperön temppelissä asuvan ikivanhan
mummon kanssa. 




Bandipurissa meillä kävi huono tuuri, ja siellä missä olisi pitänyt näkyä massiivinen vuorijono näkyi pelkkää sumua. (Tosin kukkuloilla kiemurtelevat usvavirrat ja laaksoa peittävä valkoinen usvameri olivat myös älyttömän kauniita.) Tästä inspiroituneina päätettiin lähteä vielä pohjoisemmaksi, Annapurnan vuoriston luonnonsuojelualueelle Ghalengaunin kylään. Paikka oli ihana, ja parempi niin matka sinne ei ollut niinkään. Istuttiin neljä tuntia hirveintä koskaan näkemääni tietä pitkin pomppivassa jeepissä, toisella puolella vuorenseinämä ja toisella puolella ammottava rotko.  Viiden hengen jeeppiin oli tungettu yhdeksän ihmistä, ja koska tämä ei mitenkään riittänyt, katolla keikkui vielä kaksi matkustajaa. 










            Meidän homestay-perhe. 

Perille myöhään illalla päästyämme oli vielä vähän sellainen olo, että oliko tämä nyt kaiken kidutuksen arvoista. Majoitus toimi homestay-periaattella, eli asuttiin paikallisen perheen hyvin vaatimattomassa kodissa. Sähköä ei ollut ja huoneessa oli hyytävän kylmä. Mutta siinä vaiheessa kun talon emäntä kiikutti meidän huoneeseen kuumaa teetä ja vastapaistettua popcornia ja kuivattuja soijapapuja mieli alkoi muuttua paremmaksi. Vähän ajan päästä meidät kutsuttiin alkeelliseen keittiöön nuotion ääreen riisille paikallisten vihannesten ja kanan kera, joka oli yksinkertaista mutta niin hyvää. 
Aamulla heräsin auringon nousuun ja ulos astuessani en ollut uskoa silmiäni, kun meitä ympäröi mahtavat Himalajan huiput. Kuvista sitä on vaikea käsittää, mutta livenä vuoret oli niin uskomattoman valtavia. Ghalengaun on about 2000 metrin korkeudessa, juuri Annapurnan vuoriston juurella. 


Lähtiessä saatiin malat kaulaan ja valkoiset tikat otsaan kotimatkalle onnea toivottamaan.


Ghalengaunin reissu oli ehdottomasti erityyppistä hc-matkailua kun mitä aikasemmin oon tehny. Ilman sähköä, vettä, lämmitystä tai muita mukavuuksia mutta silti tai juuri siksi upeaa. Matkan kruunasi se, kun keskellä yötä herään siihen että hiiri tekee pesää mun hiuksiin. Siinä vaiheessa en voinu muuta kun revetä nauruun keskellä yötä, että millaiseksi mun elämä on oikein muuttunut; minä yksin reissussa Nepalissa, täysin eristyneessä vuoristokylässä ilman mitään mukavuuksia ja hiiri viettää elämänsä yötä mun korvan juuressa. :D 



Tätä tekstiä kirjoittelen taas tien päältä, joten en voi luvata millon taas pystyn päivittelemään. Huomenna nimittäin suunnataan kohti karua, kylmää ja kaunista Mustagin vuoristoa, jossa tuskin on vähään aikaan wifiä tarjolla. Kuulemisiin! 

2 kommenttia:

Kommentoi :)