Ekat 1,5 kuukautta täällä oli aika tasaista "perus"arkea, joka mulle oli kuitenkin uutta ja ihmeellistä. Kuljin tyytyväisenä lähinnä kodin ja koulun väliä, ja muu Nepal jäi aika tuntemattomaksi. Viimeisen kuukauden aikana kuitenkin mun Nepalin reissu on räjähtäny käsiin, hyvällä tavalla. Koulussa oon ollut valehtelematta tasan yhden päivän koko viime kuukauden aikana. :D
Yksi syy mun kotona nyhväämiseen ekana kuukautena oli Nepalia tällä hetkellä vaivaava polttoainekriisi. En tiedä onko asia ylittänyt uutiskynnystä Suomessa, enkä ole täällä vielä tainnut asiasta mainita, mutta Intian poliittisen painostuksen takia Nepaliin matkalla oleva bensa ja kaasu on jumissa maan etelärajalla. Niille harvoille poliisien vartioimille huoltoasemille joista bensaa vielä saa on kilometrien pituiset jonot. Ruoka tehdään nuotiolla ulkona, sillä kaasua ei saa mistään. Ongelma on todellinen, sillä elintarvikkeiden hinnat alkavat pikkuhiljaa nousta ja toimistoja ja kouluja on jouduttu sulkemaan. Maanjäristyksestä toipuvalla maalla oli ilman tätäkin kriisiä ihan tarpeeksi vaikeaa.
Jokatapauksessa mun liikkuminen ympäriinsä helpottui, kun löysin mustan pörssin ihmeellisen maailman. Veljet hoitaa kontaktit ja mä toimin maksunaisena. Saan mennä täällä aika mieleni mukaan, ja yhtenä päivänä (kun oltiin saatu vihdoinkin bensaa) päätettiin lähteä Kathmanduun turistikierrokselle.
Kathmandu on valtava pölyinen ja meluisa miljoonakaupunki, josta löytyy kuitenkin myös paljon historiallisia kohteita. Tai pikemminkin löytyi, monet ainutlaatuiset vanhat rakennukset kärsivät pahasti viime kevään järistyksessä. Pääsin ihastelemaan monia hindulaisia temppeleitä ja buddhalaisia stupia ja ylipäätään aistimaan suurkaupungin tunnelmaa. Oon kuitenkin kiitollinen että asutaan kaukana keskustasta maaseudun rauhassa.
Turistikohteiden näkeminen oli hienoa, mutta paljon hienompaa on ollut ihan tavallisen nepalilaisen elämän seuraaminen. En enää laske itteäni turistiksi, ja oikeastaan pyöräilyshortseihin ja nopeisiin laseihin sonnustautuneet turistiparvet herättää mussa ennemminkin myötähäpeää kun yhteenkuuluvuudentunnetta. Oli kuitenkin positiivinen yllätys miten vähän pääturistikohteissakaan oli itse turisteja. Edelleenkin suurin osa temppeleihin tulijoista olivat matkalla rukoilemaan eikä vain kuvia räpsimään. Temppelit ovat myös suosittuja päiväunipaikkoja työpäivän lomassa, joten historiallisille näkymille antoivat oman mausteensa unten mailla köllöttelevät paikalliset..
To be continued, huomenna ajattelin kirjottaa mun viikon reissusta Kathmandun laakson ulkopuolelle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi :)